Läheisin suku tietää mainiosti, että lähes ainoat joululeivonnaiset, joista pidän, ovat ruskeita pipareita. Niiden pitää olla koristelemattomia eli ihan vaan pipareita au naturel. Pipareiksi luokitellaan vain ja ainoastaan ne ruskeat useimmiten sellaiset pyöreät, vähän niin kuin hammasrattaat. joissa ne rattaat ovat kuitenkin pyöreät. Tähti, sydän ja possu ovat myös hyväksyttäviä malleja. Pipareita ovat siis vain ja ainoastaan ne piparkakut. Mitään muita leivonnaisia ei saa kutsua pipareiksi, koska ne ovat keksejä tai leivoksia tai pikkuleipiä.

Addiktioni pipareihin syntyi jo varhain lapsuudessa. Mikään joululeivonnainen ei viehätä minua niin kuin piparkakku. Lapsena, kun pipareita oli pöydässä, kävin yhtä mittaa hakemassa niitä ison kasan kerralla. Jossain elämäni vaiheessa keräsin kyläreissuilla hieman salaa taskuihin piparkakkuja ja kotiin päästyäni laskin ne ja olen muistellut parhaimmillaan vieneeni kyläpipareita kolmisenkymmentä kappaletta. Lahjaksi pyysin usein sellaista flanellipaitaa, jossa oli kaksi rintataskua, koska niihin mahtui mukava läjä herkkuja.

Joulun alla 1972 äiti leipoi marraskuun lopulla kymmenen litran astian täyteen noita ruskeita superherkkuja. Itsenäisyyspäivänä meille tuli vieraita ja äiti siinä tuumasi, että laitetaan kahvipöytään pipareita. No, eihän niitä ollut. Joku oli syönyt ne kaikki. En minä yksin kuitenkaan kaikkia. Otin niitä kouluun evääksi aamulla melkoisen nipun ja annoin tyypeille.

Veli muistaa, että minä otin hirveän kasan Aku Ankkoja ja piparkakkuja ja join kahvia ja siinä samalla sitten kilo pipareita meni ihan tyylikkäästi kitusiin. Ei muuten tehnyt tiukkaakaan eikä tekisi nytkään, mutta ehkä hieman enemmän on järkeä matkassa. Maksimissaan syön elokuvan aikana tai kirjaa lukien korkeintaan puoli kiloa.  

En oikein osaa tehdä hyvää taikinaa, mutta onneksi rouva osaa. Hän ei kuitenkaan oikeastaan halua paistaa niitä, joten minä teen sen mielelläni. Uuni noin 200 asteeseen ja herkut pellille.

Piprujen paistaminen kestää vain muutaman minuutin per pelti. On äärimmäisen tärkeää vahtia niitä, koska parin-kolmen minuutin kohdalla ne näyttävät vielä raaoilta ja vain pieni hetki ja ne kärähtävät.

Minä pidän vaaleista pipareista. Jos piprut pääsevät vähänkin tummenemaan, heitän ne kompostiin tai syötän vieraille. Kuka nyt kärähtäneitä haluaisi syödä - paitsi vieraat.

Piparit kuuluvat jouluun. Eivät ne miltään maistu kesällä eivätkä ne kuulu muuhun vuodenaikaan. Ihan sama kuin grillimakkara - vain ja ainoastaan kesällä lauantaisin saunan jälkeen. Ei perjantaina, vaan ehdottomasti lauantaina ja vain saunan yhteydessä. Viime kesänä jäi tosi vähille makkarat, kun en saunonut juuri ollenkaan. Liekö verenpaineen vaihtelu vai mikä lie, mutta minulle tulee saunassa huono olo, mutta se on sitten eri tarina. Nyt on pipareiden aika - vielä reilun viikon verran.