Vaikka olenkin jo ollut eläkkeellä kauan ja pois varsinaisesta luokanopettajan työstä, olen silti kohtuullisen hyvin tietoinen kouluissa vallitsevasta tilanteesta. Vielä kaksi vuotta sitten toimin erityisopetuksen tuntiopettajana alakoulussa pääosin pienten ryhmien kanssa auttaen etenkin matematiikan, mutta myös äidinkielen ja englannin tukiopettajana. Koska toimin samoissa yksiköissä kuin yleisopetuksen tavalliset luokat, sain hyvän mahdollisuuden seurata opetusta ja yleistä koulutoimintaa käytännössä ikään kuin katsojana - en osallistujana.

Kun aloitin äsken kuvaamassani tehtävässä syksyllä 2018, huomasin olevani tarpeellinen. Niin sanottuna resurssiopettajana näin kyllä, että niissä kouluissa, joissa tein töitä vielä eläkkeelläkin ollessani, tehtiin opetustyötä edelleen myös hyvin paljon vanhojen perinteiden mukaisesti eli kaikkeen hömpöttelyihin ei ollut lähdetty suinpäin. Havaitsin kyllä kollegoiden osaamisen olleen tosi vahvaa.  

On tietenkin selvää, että oppilaiden joukossa on avun tarvitsijoita, koska ihmiset ovat erilaisia. Jotkut oppivat helposti, toisilla on suuria vaikeuksia. Näin oli jo silloin 60 vuotta sitten, kun aloitin itse kansakoulun. Osasin jo kouluun mennessäni lukea hyvin ja veljeni siivellä olin oppinut myös kertotaulun. Ekaluokkalaiselle ihan kiitettävä lähtökohta. Tutkimuksen mukaan suorituseroilla on tapana kaventua, jos hitaammin oppivilla ei ole mitään selkeää oppimisen ongelmaa. Minä en ollut mitenkään erikoisen älykäs silloin, enkä vieläkään, mutta ympäristön, tässä tapauksessa veljen, vaikutuksesta sekä ilmeisen hyvästä verbaalisesta kehityksestä johtuen opin lukemaan varhain. Jotain periytyvää siinä on, koska kaikki  lapseni oppivat itsestään lukemaan ennen kouluikää, kuten myös heidän äitinsä. Me luimme lapsille paljon, mikä varmasti vaikutti lukutaidon kehittymiseen.

Eilisessä Hesarissa (la 27.4.) erityisopettaja Aulikki Uski kertoo ihmetelleensä jo 2010-luvulla, kuinka kouluissa kaikki oli muuttunut niin paljon. Alakoululuokkien oppilaat eivät kyenneet seuraamaan opetusta edes yhtä oppituntia saati sitten kokonaista päivää. Levottomuus kasvoi ja pahimmillaan monet oppilaat tarvitsivat kuulosuojaimia kyetäkseen edes jotenkin keskittymään. Itse virassa ollessani tiesin ja näin, kuinka koululaitos eli jatkuvaa uudistusmyllyä ja vaatimusten puristusta hyvinkin jo 2000-luvun alusta alkaen. Kun kaikkialta maailmasta tultiin ihastelemaan suomalaista peruskoulua, alkoivat opetuksen suunnittelijat vaatimaan työtä tekeviä opettajia kehittämään aina vaan parempia ja ihmeellisempiä opetusmeininkejä ja opetussuunnitelmia ja siinä vauhdissa alkoi tulla melkoista sekametelisoppaa.

Anneli Uski löysi hyvän keskustelukumppanin maineikkaasta psykologi Keijo Tahkokalliosta, jonka kanssa syntyi kirja "Kuka kasvattaisi lapsesi?". Uskin ja Tahkokallion huomio kiinnittyi siihen, että jo pieniltä lapsilta odotetaan itseohjautuvuutta eli kykyä ohjata omaa oppimistaan ja kehittymistään. Kyseessä on monimutkainen taito, jossa pitäisi tunnistaa omat heikkoudet ja vahvuudet ja niiden mukaan pyrkiä tekemään tavoitteet ja sitten löytää keinot, jotta kehitys olisi suotuisaa. Tähän ei kuitenkaan keskimäärin  edes yläkoululaisten ja toisen asteen opiskelijoiden kyky riitä. Tahkokallion mukaan vasta yli kaksikymmenvuotiaat alkavat olla kypsiä tällaisiin toimintoihin. Jotta lapsi kehittyisi omaa toimintaansa hyvin sääteleväksi aikuiseksi, on häntä koulutettava siihen asettamalla lapsille selkeät rajat. Aikuisten on tehtävä päätökset eikä suinkaan pidä alkaa neuvotella keskenkasvuisten kanssa. Lapsi oppii itsesäätelyn, kun aikuinen ohjaa häntä. Esimerkkinä Tahkokallio kertoo, että lapselta ei pidä kysyä konditionaalisesti: "Lähdettäsiinkö?", vaan on sanottava ilman ehtoja: "Nyt mennään!". Tuo ehdollisuus on nimeltään hemmotteleva kasvatus ja sillä tehdään oikeasti vahinkoa ja myös hankaloitetaan koko kasvatusvaihetta esim. murrosiän hankalissa vaiheissa. Liian ehdollinen kasvatus on laiminlyövää vanhemmuutta, jossa yhdistyvät rakkauden puute ja matala vaatimustaso. Tahkokallio sanoo, että parasta kasvatusta on auktoritatiivinen kasvatus, joka on ihan eri kuttu kuin autoritaarinen. Lasta täytyy kasvattaa kotona niin, että hän oppii tajuamaan, että aikuinen on auktoriteetti. Jos hän kohtaa elämänsä ensimmäisen auktoriteetin päiväkodissa tai vasta koulussa, syntyy vääjäämättä hirveä ristiriita.

Koulujen levottomuus johtuu paljolti myös siitä, että on paljon vanhempia, jotka eivät hyväksy opettajien auktoriteettia. Itse olen mieltänyt tämän asian jo kauan sitten niin, että vanhemmat pelkäävät, että opettajasta tulee tärkeämpi ihminen kuin lapsen vanhemmista, koska opettaja osaa selkeästi määrittää, mitä pitää tehdä ja mitä ei. Koululuokassa sovittiin minun aikana kyllä yhteisiä ohjeita, mutta viime kädessä minä määräsin ja karsin perustellen hölmöimpiä ehdotuksia. Opettajan on sitten tuotava nämä säännöt selkeästi esiin vanhempainilloissa ja henkilökohtaisissa tapaamisissa ja puututtava asiaan heti, kun siihen on syytä.

Vanhemmat jättävät ilmeisesti tietämättömyyttään tai ehkä jonkinlaisen epävarmuuden takia lasten perustaidot vähille. Kouluun tulee lapsia, jotka eivät tiedä, miten kynää pidetään kädessä, miten leikataan saksilla, kuinka värikynällä vedetään viivaa pitkin. Kyseiset silmän ja käden koordinaatiota vaativat tehtävät ovat yllättävän hankalia seitsenvuotiaalle, jos hän ei ole niitä koskaan aiemmin tehnyt. Ajatellaanpa pianonsoittoa, jota ei tietenkään kaikkien tarvitse osata. Katsokaapa Lenni-Kalle Taipaleen sormia, kun hän soittaa. Täydellinen kymmensormijärjestelmä pelittää ja tuottaa huikeaa tulosta. Elämänsä ensimmäistä kertaa pianoa soittava ihminen on kuitenkin motoriikkansa kanssa ihan kuutamolla. Se alkaa toimia vasta pitkällisen treenauksen jälkeen. Kitaransoitto ja yhtä lailla rumpujen ja itse asiassa kaikkien instrumenttien soittaminen vaativat valtavan paljon treenausta, että se alkaa olla ammattitaitoista. Toki asialliseen perustaitoon pääsee kuka vaan, kun saa selkeää ohjausta.  Ihan samalla tavalla on opeteltava käsien ja käsillä käytettävien esineiden käyttämisen perusteet

Kouluissa opetettiin entisaikaan nokkahuilunsoittoa, minkä hiipumisesta olen äärimmäisen pahoillani. Se on soitin, jonka oppiminen vaatii jonkin verran treeniä, jotta sekä sormien koordinaatio että puhallustekniikka muotoutuvat sellaiseksi, että instrumentin ääni alkaa olla miellyttävä. Vanhemmat ovat kautta vuosikymmenten tehneet karhunpalveluksen lapsilleen, kun ovat opettaneet heitä kutsumaan hienoa soitinta räkäpilliksi ja vihaisina vaatineet lasta lopettamaan soittoharjoituksen, vaikka kyseinen soitto olisikin annettu kotitehtäväksi. Nokkahuilun soittaminen kehittää motoriikkaa, itsehillintää ja keskittymiskykyä, kuten kaikkien musiikki-instrumenttien opiskelu. Kehittyminen vaatii joka tapauksessa oman toiminnan ohjaamista ja kärsivällisyyttä.

Yhteen aikaan kouluissa annettiin oppilaille lukujärjestys, jossa oli vain alkamis- ja päättymisaika ja korkeintaan sellaiset oppitunnit, joiden paikkaa ei voitu vaihtaa, kuten käsityö ja liikunta, joiden tilavarausten takia tunnit pidettiin tietenkin aina samaan aikaan. Niin myös sellaisissa aineissa, joita opetti eri ope kuin luokan oma. Lähes koko urani ajan pidin erittäin paljon musiikkitunteja, jolloin oma luokkani oli toisella opettajalla tai ei vielä ollut koulussa. Nämä tunnit tietenkin olivat aina paikoillaan. Kun lukkarissa ei ollut merkitty tunteja, olivat vanhemmat tietenkin liemessä, kun eivät tienneet, mitä lapsella on seuraavana päivänä. Ope kyllä ihan varmasti laittoi taululle seuraavan päivän ohjelman ja velvoitti lapset kirjoittamaan sen, mutta niille oppilaille, joille keskittyminen oli vaikeaa, tuotti jo pelkästään annetun ohjeen muistiin kirjoittaminen ongelmia ja niinpä reppuvihkoon jäi tyhjä sivu, kun piti tehdä jotain häslinkiä sillä hetkellä, kun ohjelma piti kirjoittaa.

Avointen oppimistilojen trendi sai sijaa Suomessa 2010-luvulla. Hulluista opetuksen suunnitelmista yksi hulluimpia. Jos asiasta olisi kysytty vakavissaan kouluissa töitä tekeviltä opettajilta, ei avoimia tiloja olisi rakennettu siihen malliin kuin niitä Suomessa tehtiin. Jokainen ope tietää, että jos luokassa on yksikin kärpäsen kärsivällisyydellä varustettu oppilas ja hänet laitetaan suuri määrä ärsykkeitä sisältävään tilaan esimerkiksi lukemaan tai laskemaan, ei siitä seuraa mitään hyvää. Avoin tila toimii, jos lapsi on kärsivällinen, keskittymiskykyinen eikä provosoidu ympäristön häiriötekijöistä. Kuinkahan paljon tällaisia lapsia on? Opetuksen on tapahduttava luokassa, oman pulpetin äärellä, turvallisten kavereiden läheisyydessä ja sellaisella paikalla, jonka ope on määrännyt. Näin kirjoittaa Tahkokallio ja siitä olen samaa mieltä. Vuosien varrella annoin oppilaiden useinkin määritellä oman paikkansa, mutta varmasti yhtä usein korjailin niitä, koska sopimuksista ei pidetty kiinni.

Nyt joku ajattelee, että siinä tuo höpisee omiaan, kun on jo jättänyt koulun taakseen ja huutelee siinä oven takana. Sinänsä sääli, että en ole tallentanut minnekään kirjoituksiani Facebookin opetusasioita sisältäville sivuille, missä jatkuvasti arvostelin tätä uudistusten hullunmyllyä ja penäsin askelia taaksepäin ihan jopa verraten tarvetta vanhaan rinnakkaiskoulujärjestelmään ja peruskoulun alkuvaiheessa käytössä olleeseen tasokurssijärjestelmään. Kokonaan vielä toinen juttu ovat älylaitteilla toimiminen, mutta siitä paasaan sitten taas toisella kerralla, kun pyhä kiukkuni tässä pääni höyrykattilassa alkaa voimistua.