Mainittu Juljana on äitini äiti. Minulla on yksi veli ja äidilläni yksi veli, jolla taasen on kaksi poikaa. Juljanan jengissä meitä on siis neljä eläkeikäistä ukkoa. Veljeni on meistä vanhin ja toinen serkkupojistamme nuorin ja ikäeroa on hippasen päälle kolme vuotta eli tässä vaiheessa elämää voimme sanoa olevamme kutakuinkin samanikäisiä. Kukaan meistä ei vielä ole täyttänyt 70 vuotta, mutta reippaasti päälle kuudenkympin koko lössi on.

Isäni kuoli minun ollessa seitsenvuotias ja pian tämän jälkeen muutimme silloisesta kotikunnastamme äitini juurille pohjoiseen Keski-Suomeen. Alkuvuosiksi sijoituimme enoni kotiin eli äitini lapsuuskotiin, jossa meidän lisäksemme asui enoni perheineen ja pienen lähisukumme matriarkka, Juljana. Mummo piti meitä kovassa kurissa ja nuhteessa ~ tosin ei aina ihan onnistunut toimissaan, mutta kovaa ääntä hän piti. Emme ihan ajatelleet toimiamme, rasavillejä vaikkakin kohtuullisen kilttejä poikia kun oltiin. Kyllähän mummolla riitti vahdittavaa, kun urheilusta innostuneina heitimme seivästä, harrastimme pystyhyppyä ja olimme keskenämme koko lähitienoon lapsilauman kanssa uimassa ja mikä pahinta - koko ajan umpsukkeluksissa.

Me kaikki selvisimme lapsuudestamme ja nuoruudesta ilman suurempia vahinkoja - lukuun ottamatta nilkan nyrjähdyksiä, pieniä aivotärähdyksiä, pajusta tehdyn keihään menemisestä syvälle sääreen, kuulan osumista päähän, tikan jäädessä laskuvirheen takia pystyyn keskelle selkää, kevään kokojalkakipsiin päätymistä sopivasti koulun kesälomien alkuun ja paskatalikon mentyä varpaiden läpi puhumattakaan monista muista iloa aiheuttaneista asioista. Kaikkeen tähän touhuun mummo juoksi yleensä kovalla vauhdilla ja nimesi meidät ja siinä sivussa koko kylän poikalauman sen tuhannen mollikoiksi. Onneksi mummolla ei ollut suksia ~ olisi kuitenkin tullut katsomaan ja kannustamaan meitä Juurikkaharjun hyppyrimäkeen, missä kyllä hieman leikittiin terveydellämme.

Vuodet kuluivat ja me kaikki onnistuimme väittelemään ylioppilaiksi, mikä olisi ollut Juljana-mummolle valtava ilon kokemus. Hänhän arvosti koulunkäyntiä valtavan korkealle. Meidän pieneltä kylältä oli melkoinen ponnistus lähteä keskikoulun jälkeen jatko-opintoihin, mitä me itse emme ehkä hillittömästi ajatelleet kovinkaan ihmeellisenä vaivana, mutta vanhemmat varmasti elivät melkoisen ajatusmyrskyn keskellä. Tuohon aikaan - siis 1970-luvulla - eivät toisen asteen opinnot olleet ilmaista touhua ja koska huonojen yhteyksien takia emme voineet käydä lukiota kotoa käsin, jouduimme asumaan viikot koulupaikkakunnalla. Minulle tuo juttu sosiaalisena ja hyvinkin ekstroverttinä tyyppinä sopi mainiosti, koska löysin hyvin pian uudesta koulusta ystäviä ja samalla pääsin eroon minua kiusanneista ja pahimmillaan jopa pelottavista idiooteista. Valitettavasti mummo ehti nähdä vain veljeni ylioppilasjuhlat. Mummo kuoli vanhemman serkkuni abivuoden talvella.

Koko Juljanan jengi on lapsellista sakkia. Meillä on yhteensä kaksitoista lasta ja lastenlapsia on enemmän, mutta en itse asiassa ole ihan varma kuinka paljon. On parempi kun en yritä edes arvata.

Juljanan jengi on ylioppilastutkinnon jälkeen tietysti suuntautunut työelämään kukin omalle sarallensa varmasti pääosin omien mieltymystensä  mukaisesti. Me kaikki olemme olleet varsin uutteria ja varmaan taloudellisestikin luovineet yhteiskunnan nousut ja laskut ja loppujen lopuksi pärjänneet ihan asiallisesti. Itsestäni uskallan tietenkin sanoa, että kouluttauduin luokanopettajaksi, mutta noista muista jengiläisistä en sen enempää tässä paljastele kuin sen, että heistä ei kukaan ole siihen hommaan ajautunut. Enempi teknisiä ja viisaita kun ovat.

Meillä on varsin vilkas WhatsApp-ryhmä, jonka nimike on sama kuin tämän kirjoituksenkin. Viestittely rönsyilee sinne ja tänne perheistämme alkaen ja yleisiin talouselämän jekkuihin päätyen. Politiikan suhteen olemme viisaan varovaisia, vaikka jokainen osannee rivien välistä lukeakin toisen mielipiteet. Omat mielenkiinnon ja myös ammattitaidon kohteet tulevat usein esille - ei niinkään suurina neuvoina, vaan sekä faktojen että mielipiteiden ilmaisuina. Autot aiheuttavat mielenkiintoisia keskusteluja, kun alamme kehuskella omalla merkkiuskollisuudellamme - tosin emme ihan kaikki. Kaksi meistä on innokkaita musiikin harrastajia ja niistä käydään joskus mukavia keskusteluja, kuten myös urheilusta. Olemme hieman peruspohjaltamme ehdottomia joissakin asioissa ja ihan hyvässä sävyssä keskustelemme ja väittelemme ja pyrimme todistamaan omien käsitystemme oikeellisuutta. Minä esimerkiksi olen nurkasta puraistun omenatuotteen vakaa käyttäjä, mikä on omiaan herättämään jutustelua, joskin pelkästään hauskalla tavalla. Näitä esimerkkejä toki riittäisi.

Tarinaturinaa ja parranpärinää riittää kyllä hyvinkin aktiiviseen viestittelyyn. Jos ei joka päivä, niin ei paljon vähempääkään. Vaikka vuodet lapsuuden ja nuoruuden jälkeen kuljettivat meitä erillemme noin paikkakuntakohtaisesti, oli kuluneina vuosina aina hauska tavata, joskaan emme kovin usein sattuneet samaan aikaan meille tutuimpaan paikkaan ~ siis kotikunnallemme. Loppujen lopuksi minua lukuun ottamatta kaikki muut kolme Juljanan jengiläistä ovat asettuneet samalle paikkakunnalle. Eipä sinne minulta hillitön ajomatka ole, mutta en minä hirveän usein siellä käy. Onneksi on tämä nykytekniikka ja yhteydet säilyvät.