ADD (attention deficit disorder) viittaa ADHD:n (attention deficit hyperactivity disorder) tarkkaamattomuuspainoitteiseen muotoon, jolle ovat tyypillisiä keskittymisvaikeudet, hajamielisyys ja toiminnanohjauksen ongelmat ilman merkittävää yliaktiivisuutta, jotka ovat selkeämpiä nuissa ADHD.n tyypeissä.

ADD:tä ei enää käytetä virallisesti nimikkeenä, vaan sitä kutsutaan pääasiassa ADHD:n tarkaamattomaksi esiintymismuodoksi. Oireina ovat mm. vaikeus ylläpitää tarkkaavuutta, yksityiskohtien huomiotta jättäminen, unohtelu ja organisointiongelmat.

Tunnistan itsessäni tosi paljon näitä ADD:n ilmenemismuotoja. Se on tietenkin nykyään aivan yksi ja hailee, sillä työelämä on paketissa, enkä minä enää tästä muutu enkä missään nimessä ota lääkitystä, vaikka sellaista tarjottaisiinkin.

Tuossa kuvassa näkyvät keskeiset oireet ja ilmenemismuodot. Ensimmäinen kohta (tarkkaamattomuus ja keskittyminen) on aika ilmeinen ja nuo omat oireeni tulevat esiin erikoisesti, kun alan väsyä ja sitä myörten kyllästyä. Liikaa itseäni kehumatta totean kuitenkin, että kansakoulussa ja kyllä aika paljon myös keskikouluaikana oppituntien asiat olivat minulle hyvin helppoja ja ärsyynnyin siitä, jolloin meileni pomppasi sfääreihin ja pölpötys alkoi. Kyllähän jo kansakoulussa kunnianarvoisa opettajamme Taimi Mutka huomauttikin ja kutsui minua höpisijäksi, mutta en minä niille mitään voinut. Juttua pulppusi kuin sieniä sateella, eikä ole vieläkään loppunut. Yli 15 minuuttia kestävä kokous alkaa aiheuttaa minussa melkoista huokailua. Eivät ole kokoussalit olleet minulle mieluisia paikkoja.

Toiminnanohjausongelmat ovat myös olleet hyvinkin rasittavia etenkin suoranaisesti itselleni. Prokrastinoin tehtäviäni jo nappulaikäisenä. En ehkä niinkään koulussa, koska siellä oli helppoa, mutta kotna tehtäviin kiinni käyminen oli hyvin vaikeaa ja paheni 14-18-vuotiaana. Lukiossa siitä tuli ongelma joksikin aikaa, joskin siinä oli taustalla myös masennus. Minä en myöhästele - päinvastoin, se on poikkeus tuosta luettelosta, mutta kaksi viimeistä kohtaa kuvaavat minua hyvin. Jos yritänkin siivota työpytäni tai vaatekaapin, on se täysin tuhoon tuomittu toiminta, koska en sen jälkeen löydä yhtään mitään tarvitsemiani tavaroita. Kun ne ovat helposti saatavilla, vaikkakin jonkun kasan alla tai ja ylipäänsä näkyvissä, ne myös löytyvät helposti.Tärkeitä tavaroita hukkailen vähän väliä, mutta onneksi talomme on pieni - kyllä ne täältä löytyvät. Työelämässä ollessani se oli vähän ongelmallista suuressa koulurakennuksessa, mutta jotenkin niistä selvisin ja etenkin papereiden järjestäminen helpottui, kun tietokoneet tulivat ja laittoivat tiedostot aakkosjärjestykseen.

Tunteet ja impulsiivisuus olivat vallankin keskikouluaikoina (11-16-vuotiaana) hyvinkin tunnistettavissa. Minä olin jossain vaiheessa hyvinkin levoton, mikä kyllä vaikutti keskittymiseeni. Päässä pyöri sen miljoonan verran asioita ja varsinaiseen tekemiseen oli tosi vaikea päästä kiinni. Suusta pääsi sellaisia sammakoita, että olisi kyllä saanut jäädä vähemmälle.

Hyperfokus on edelleen todellinen asia. Musisointi tietenkin, johon olen uppoutunut etenkin aikuisiällä kovasti. Vaimoni ei muistele mitenkään hartaudella sitä, kun paneuduin yhtenä kesänä soittamaan uudistetun koraalikirjan kaikki virret kokonaan läpi. Pari vuotta sitten ostin sähkökitaran bändimme tarpeita ajatellen, ja siitä alkoi sitten jatkuva tuntikausien yhtämittainen vingutus.

Nuorena innostuin ajatuksesta, että kyllähän jokainen nyt maratonin juoksee, joten paneuduin tunteella treenaamaan. Tietokoneiden ja netin yleistyessä keksin alkaa koodaamaan html-koodeilla nettisivuja ja sinnekin sitten upposi tunti poikineen.

Paras esimerkki hyperfokusoinnista lienee videointi. Minulla on satoja tunteja itse filmattuja kotivideoita ja niiden parissa olen sitten vääntänyt varmaan tuhansia tunteja editoiden ja suunnitellen. Yhtä lailla valokuvauskin, joka ei ole ollut niin sitovaa kuin videointi, mutta kuitenkin.

Tämä hyperfokusointi voi toki olla ihan normaalia kiinnostusta eri asioihin, mutta suurelsta osin kyse on hieman yliampuvasta toimimisesta - sen tunnistan itsessäni ja myönnän todeksi.

************

Minulla ei ole pätevyyttä arvioida ja diagnosoida edes itseäni siitä, olenko joku ADHD.n alatosikoihin mahtuva yksilö. Näitä määreitä löytyy varmaan kaikista ihmisistä. ITse tunnen itseni ja aika moni elämäni aikana kohdalle sattunut vaikeus selittyy näillä tietämyksillä, mutta kuten jo aiemmin kirjoitinkin, ei sillä enää nykyään ole mitään väliä, koska olen vanha ja pois työelämästä häiritsemästä muita eikä sitä tarvitse enää arvioida.

Sen verran voin toki huoletta todeta, että en ikinä ole ollut ilkeä eikä impulsiivisuus ole näyttäytynyt väkivaltaisuutena. Pidän itseäni kuta kuinkin ystävällisenä ja hyvin käyttäytyvänä, mutta toki levottomuus, keskittymiskyvyn puute ja jonkinlainen kärsimättömyys ja etenkin nuorena esiintynyt korrektiuden puute ovat olleet hallitsevina piirteinä.