Hesarissa oli tänään mielipideosastolla kirjoitus onnistuneesta ja hyvällä mielellä suoritetusta rippileiristä. Nythän viime aikoina on kohistu aika lailla tämän kesän aikana tapahtuneista ylilyönneistä leirien aikana, jotka sitten ovat aiheuttaneet koko leirin keskeyttämisen. Kyse on tietenkin ollut huonosta käytöksestä, mikä ei sinänsä ole mikään yllätys, koska näitä erinäköisiä leirille sopeutumisen ongelmia on varmaan ollut iän kaiken ja ovathan nuoret hyvin erilaisia ja nykypäivänä nuo ongelmat jotenkin näkyvät ja tuntuvat hyvinkin rajuina. Pääasiallisesti ymmärtääkseni lähes jokainen rippileirille menevä viihtyy siellä ja kokee sen ajan samalla tavalla kuin HS:n mielipideosaston kirjoittaja, joka kävi riparin pari vuotta sitten.

Joillekin ihmisille leiriolosuhteet ovat kuitenkin hankalat ja joillekin jopa mahdottomat. Tässä vajaan seitsemänkymmenen vuoden iässä ja itse asiassa paljon aikasemminkin olen tajunnut kuuluvani siihen joukkoon ainakin jossain määrin ja etenkin silloin pienenä poikana ja vielä nuoruudenkin aikana.

Ensimmäinen ja ainoa lapsuusleirini oli muistaakseni noin kymmenvuotiaana kotikunnassani muutaman kilometrin päässä kirkonkylältä sijaitsevalla majalla. Vaikka olen nykyäänkin ja olin silloinkin sosiaalinen, ilmeni minulla muistaakseni suuria vaikeuksia sopeutua suureen ryhmään, missä iso porukka majoittui yhdessä tilassa. Muistelen kohdanneeni suuria vaikeuksia jouduttuani minulle vieraaseen ja ennen kaikkea sosiaalisesti suojaamattomaan tilaan. Tiedän olevani hyvin omaehtoinen ja lapsena ja nuorena varmaan vielä enemmän kuin nyt.

Näin kuusikymmentä vuotta tapahtuman jälkeen ymmärrän mainiosti, että minulla pitää olla ympärilläni sellainen näkymätön haarniska, joka suojaa minua liian rajuilta hyökkäyksiltä. Tunsin tuolla leirillä olleet tyypit kuta kuinkin hyvin, mutta jatkuva sosiaalinen valppaus oli liikaa. Varmasti kyvyttömyyteni toimia siellä johtui myös ennakko-odotusten totaalisesta romahduksesta. Jo noihin aikoihin luin paljon ja joistakin kirjoista ja myös televisio-ohjelmista olin saanut sellaisen käsityksen, että leirit ovat ihania paikkoja, missä tehdään kaikkea kivaa ja ympäristö on kaikki perustarpeet täyttävä. Korpimaja romahdutti nämä haaveet. Toki siellä oli kamalasti hyttysiä ja niiden saaliiksi joutuminen oli sitten viimeinen tippa.

Ajoittaisen sosiaalisen eristäytymisen tarpeeni joutuessa puristuksiin eli siis, kun se ei onnistunut, koin myös normaalin päiväjärjestykseni ja totunnaisten tapojeni rikkoontumisen minulle ylipääsemättömäksi vaikeudeksi. Tämänkin olen tajunnut vasta aikuisiällä. Niinkin yksinkertainen asia kuin aamukahvin puuttuminen teki leiritilanteen todella vaikeaksi. Lapsillehan annettiin vain jotain teen litkua samaan aikaan kun ihana kahvin tuoksu levisi leiripaikan keittiöstä, kun tietenkin aikuisille pantiin pannu porisemaan. Minulle vastenmieliset puuhat, kuten erinäiset askartelut ja leirityöt rikkoivat illuusion täysin ja niinpä muistaakseni minut piti hakea pois tuolta leiriltä. Olisi niitä leriejä muinakin kesinä ollut, mutta kieltäydyin ehdottomasti. Muistan etenkin lapsena olleeni hyvin tarkka siitä, että aamukahvi on ensin, lounas yhdeltätoista, päiväkahvi kahdelta, päivällin viideltä, iltakahvi kahdeksalta. Näiden ympärille rakensin päiväni ja selin oli aika tarkkaa. Ihan poikasena en todellakaan ollut kovin spontaani ja muutokset tähän päivärytmiin olivat lähes sietämättömiä.

Vuosien kuluessa luin erinäisistä nuorten lehdistä ja kuulin radiosta ja näin telkkarista tarinoita ihanista rippikoululeireistä ja kuinka niistä jäi ikuisesti mahtavat muistot. Jotenkin silloin 15-vuotiaana kuvittelin pystyväni käymään rippikoulun leirillä ja ilmoittauduin sellaiselle. Katastrofihan siitä tuli heti. Se oli samassa paikassa, missä tuo lapsuuteni kauhukokemus oli. Sama kammottava paikka, hyttyset, liian kovat sosiaaliset paineet ja monet muut pahan olon ilmeentymät saivat minut välittömästi ahdistumaan. Onneksi pappi oli tarpeeksi fiksu ja päästi minut iltaisin lähtemään kotiin, missä pystyin nukkumaan rauhassa ja sain kahvia. Ilman näitä mahdollisuuksia en olisi millään kyennyt kestämään sitä leiriä.

Noihin aikoihin onnistuin parina vuonna kuitenkin selviämään parista musiikkileiristä. Ne olivat lyhyitä muutaman päivän leirejä ja paikka oli joku koulurakennus, missä samaan huoneeseen sijoittui vähän porukkaa ja se, mikä ylitti aiemmat vaikeudet, oli tietenkin se, että siellä soitettiin koko ajan. Koko leirin aikana ei ollut mitään vastenmielistä touhua, siellä sai kahvia ja koska koko porukalla oli yhteinen mielenkiinto, se sitten särki tuon leirikammoni. Kyse ei ollut mistään pakkopullasta. Leiripaikka sijaitsi tuulisen mäen päällä ja niinpä siellä ei ollut lainkaan hyttysiä. Aika pienestä tuo homma oli kiinni.

En minä viihtynyt armeijassakaan, mutta siihen osasi parikymppisenä suhtautua jo viisaammin ja kahviahan sai joka ilta sotkussa. Sehän oli kaiken lisäksi pakollinen leiri - ei ollut vaihtoehtoa. Sivari ei tullut mieleenkään.

Minä en ollut isossa tuvassa kuin alokasajan. Meidän komppaniassa kirjurit asuivat joko yksin tai kahden hengen huoneessa ja kun minun kirjurikaveri oli paljon lomilla, kuten minäkin, ei se sosiaalinen yliannos iskenyt pahasti. Kantaporukalle riitti, kun toinen kirjureista oli paikalla ja kun kaveri oli paljon lomilla ennen joulua, koska hänestä tuli isä siinä syys-lokakuun tienoilla ja minä taas pidin kaikki mahdolliset HSL:t ja HL:t ja KL:t joulun jälkeen ja helmikuussa sitten siirryimme täysin palvelleina reserviin, emme lopultakaan olleet yhtä aikaa palveluksessa kovinkaan paljon. Muistelen olleeni lomilla yli puolet tammikuusta ja taisi mennä niin, että pari kertaa olin kasarmilla vain kaksi yötä parin pidemmän loman välissä.

Palaan vielä tuohon mielipidekirjoitukseen. Leirit eivät välttämättä todellakaan ole kaikille mikään iloinen kokemus, vaikka kirjoittajalle se oli. Leirin johtajalla täytyy olla kyllä todella hyvä vaisto ja ymmärrys etenkin lasten ja nuorten reagoimisesta sosiaalisesti kuormittaviin tapahtumiin. Toki pahoinvoiva lapsi tai nuori ei välttämättä kerro fiiliksistään vieraalle tai jopa tutulle aikuiselle, mutta siksipä leirillä pitäisi olla ammattitaitoisia vetäjiä.