Pariisin kisoja odotettiin taas vesi kielellä ja samalla odotettiin ankaraa mitalisadetta. Poutaa on kuitenkin sillä tasolla pitänyt eikä  tuo lähestyvä sadealue mitenkään ankaralta näytä. Hyvin paljon mahdollista, että vaikka sadealue lähestyykin meidän leveyspiiriä, se sivuuttaa meidät täysin ja lorisee vahvasti länsinaapurille.

Miksi meidän entinen urheilun suurvalta on vajonnut näin alas? Nollataso näyttää nyt hyvinkin selvältä - mitalitoivo toisensa jälkeen on karahtanut Bastiljin muureihin (joita ei enää edes ole) aivan kuten korpisoturit Karjalan mäntyihin.

Selityksiä voidaan keksiä ja onhan se tosi, että kun maamme yhden käden sormin laskettavat superhuiput ovat loukkaantuneita tai aiemman loukkaantumisen takia keskenkuntoisia, ei yksinkertaisesti ole mahdollisuuksia, koska maailmassa urheillaan paljon. Eivät suomalaiset ole monessakaan lajissa sen huonompia kuin vaikkapa 1970-luvulla, mutta urheilun arvomaailma on muuttunut samalla, kun maamme väkiluku on pienentynyt. Joukkuelajit vetävät innokkaita ja lahjakkaita nuoria pariinsa, mikä sekin on täysin ymmärrettävää. Maailman ATP-listojen sadan parhaan pelaajan joukkoon pääsevä tennispelaaja tienaa miljoonia, joskin maksaa omistaa valmentajat ja huollot ja matkat, mutta kai siitä nappulaa jää käteenkin. Suuret joukkueurheilulajit houkuttelevat, koska keskitasoinenkin pallonpotkija tai kiekkoilija pääsee uransa aikana ihan asiallisille tuloille ja verrattuna vaikkapa kestävyysurheilijoiden harjoitusmääriin myös helpommalla. Hikinen ja ripulit reisillä klonksuttava maratonjuoksija ei herätä samanlaisia innostuksen tunteita kuin kaukalossa häärivä kiekkosankari tai vihreän veran maalintekijäsankari. Joukkuelajeissa voi välillä töppäilläkin ilman, että se vaikuttaa kokonaistulokseen, mutta etenkin urheilun yksilölajeissa pienikin virhe tai lievä loukkaantuminen voi tuhota vuosien työn.

Voidaan sanoa, että rahaa ei ole tarpeeksi, mutta ei sitä ollut urheilijoille jakaa 1950- 1970-luvuillakaan, mutta aina silloin tällöin sieltä nousi joku kova, joka pokkasi kultaa ja sai kunniaa. On tässä jotain tekemistä arvomaailman kanssa ja samalla koko yhteiskunnan kuva. Nuorilla on valtavan paljon kaikenlaista hyvää houkutusta taiteen ja tieteen parissa ja vakaa elämä hyvän koulutuksen ja työn parissa houkuttelee enemmän kuin äärimmäisen kova harjoittelu, missä voi pudota korkealta ja kovaa.

Kansainvälinen urheilu tuo toki mainetta ja kunniaa tekijänsä lisäksi myös urheilijan kotimaalle. Oikeasti se on hyvä juttu, mutta eipä se kuitenkaan niin hirveän tärkeää ole.