Olemme rouvan kanssa olleet naimisissa piakkoin 45 vuotta. Koko ajan saman ihmisen kanssa. Minun elämässäni siitä tulee prosenttiluvuksikin melkoinen ~ 65%. Koska rouva on minua nuorempi, on hänellä tietenkin suurempi luku, hieman yli 69%.

Meidän ikäluokkamme solmi avioliittoja kuta kuinkin sillä ajatuksella, että liitossa pysytään. Meillä on ollut ja on edelleen aika pitkä avioliitto, mikä oli alusta pitäen tarkoitus, vaikka eihän tulevaisuutta voi koskaan tietää. Rakkautta ja yhteenkuuluvuutta tässä on joka tapauksessa ollut - miten näin pitkälle muuten olisi päässyt.

Tiedän omista yliopistoaikaisista tuttavistani ja ystävistä, että eroja tuli ja joillakin varsin nopeasti - hyvinkin alle kymmenessä vuodessa. Enpä juurikaan keneltäkään kysellyt, miksi näin kävi, mutta jokunen kertoikin ihan avoimesti eteen tulleista ongelmista. Kyllästyminen, alkoholi, työstressi, pienten lasten kanssa elämisen raskaus, luottamuspula, itsekkyys ja taloudellinen raskaus varmaankin suurimmat syyt.

Elintaso Suomessa kasvoi 1980-luvulla opintojemme jo päätyttyä kovaa vauhtia ja ihmiset hankkivat maallista omaisuutta enemmän tai vähemmän, mutta kyllähän se totuus on aina ollut sellainen, että vauraus ei onnea tuo. Opettajien palkat olivat alkuvaiheessa järkyttävän surkeat, eivätkä ne missään vaiheessa nousseet kovinkaan hääveiksi. Rouva ja minä olimme lapsuudessa tottuneet pienituloiseen elämään, missä tultiin kyllä toimeen, mutta mitään ylimääräisiä ja ennen kaikkea vanhempien joutavina pitämiä asioita ei hankittu. Minun hieman keskitasoa alempi palkkani ja rouvan pienituloinen työ olivat meille riittävät, vaikka myönnettäköön, että tiukkaa oli. Muutaman eronneen kaverin jutusteluissa tuli esiin se, että putous lapsuudessa ja nuoruudessa totutusta elintasosta oli liian suuri.

Muutimme opiskeluelämästä suoraan tänne Etelä-Suomeen ja ensin minä ja muutaman kuukauden päästä rouva aloitti ihan koulutustamme vastaavaa työtä. Meillä oli jo vauveli ja hän pääsi kunnalliseen päivähoitoon ja niinpä meillä oli ihan oikeasti joka kuukausi palkkaa, joka oli toki huimasti enemmän kuin opiskeluajan elämän tulo. Turha tietenkään alkaa kertoa, että onhan sitä sitten menojakin, kun ei enää opiskele ja lainatkin piti maksaa pois. Täällä landella asuminen tarkoittaa auton omistamista ja eihän rouvalla ollut ajokorttia, koska hänen vanhempiensa mielestä hän ei sitä tarvinnut eikä hänen siskoilleenkaan ollut kustannettu sitä.

Alusta alkaen elimme niin, että kummallakin piti olla omaa elämää sen verran, että emme täysin jumittuisi kotioloihin. Viisihenkiseksi kuudessa vuodessa kasvanut perheemme eli kuitenkin hyvin hiljaista elämää, emmekä juurikaan harrastaneet mitään kovin maksullista, koska tulomme eivät siihen riittäneet. Emme käyneet ulkona syömässä, emme elokuvissa, teatterissa, lätkämatseissa, konserteissa, koska emme voineet. Meillä ei ollut silloinkaan venettä, mökkiä, lomaosaketta - ei ole vieläkään eikä tule. Lapset olivat pieniä ja meillä ei ollut sellaista tukirinkiä, joka olisi voinut hoitaa lapsiamme esimerkiksi yhden yön ajan. Siinä nyt oli muutakin syytä kuin lasten pienuus, mutta näin päätimme tehdä.

Omat harrastukset olivat mahdollisimman halpoja tai jopa ilmaisia. Minä harrastin pääasiassa kuorolaulua, juoksemista, hiihtämistä, kaukalopalloa ja kreikan kieltä. Videointi ja valokuvaus laajenivat vankasti 80-90-lukujen vaihteessa. Rouvalla oli aktiivinen ystäväpiiri ja liikuntaa sekä koirien kanssa että sittemmin hevosen selässä . Iso osa ajastamme meni lasten harrastuksiin kuljettamisessa ja niihin viemisessä ja hakemisessa ja tätä riitti pitkään. Minulla opettajana oli lyhyemmät työpäivät kuin päiväkodissa ensin opettajana ja sittemmin johtajana eläkkeelle saakka työskenneellä rouvalla ja ehkä siksi ehdin hieman enemmän.

Vuosien kuluessa me kumpikin löysimme omat mielenkiinnon kohteemme, kuten varmaan jokainen ihminen on onnistunut tekemään. Emme sitoneet itseämme mihinkään pakkopullaan, kuten kesämökkiin tai veneeseen, mikä johtui paljolti siitä, että ei niihin ollut varaa ja lopulta omakotitalossa oli ihan riittävästi vääntämistä - sekä kotitöissä että maksamisessa.

Olemme vuosien varrella oppineet elämään niin, että kaikkea ei tarvitse tehdä yhdessä. Me kumpikin innostuimme ammattiyhdistystyöstä ja vaikka me olimme OAJ:n leivissä, olivat niihin liittyneet koulutukset ja riennot sellaisia, että niissä oli eri sisältö ja tapahtumat eri aikaan. Kun viimeinkin oli varaa mennä konsertteihin, urheilukisoihin, elokuviin, oopperaan, balettiin ja teatteriin, aloimme käydä niissä, mutta meillä on näissä asioissa täydellisen eri maku emmekä läheskään aina menneet samoihin näytöksiin. Minä olen innokas käymään urheilujutuissa, etenkin jääkiekkomatseissa - rouva ei todellakaan.

Olemme opetelleet matkustamaankin erikseen, joskin olemme kuitenkin enemmän tehneet yhteisiä reissuja. Rouvalla on ystäviä ja hänellä oli myös sisko, joiden kanssa hän on käynyt esim. Euroopan hienoissa kaupungeissa muutaman kerran. Valitettavasti tämä reissusisko kuoli muutama vuosi sitten. Minä olen matkustanut itsekseni Kreikassa, koska minulla ei ole sellaisia ystäviä, jotka olisivat lähteneet mukaani. Enpä ole enää edes viitsinyt kysyä. Kerran olin hyvän ystäväni kanssa Ranskassa. On rouvakin matkustanut itsekseen ja me molemmat olemme huomanneet sellaisen matkustustavan hyvät puolet. Kun olet jossain itse, voit päättää omat aikataulusi ja menosi täysin itse.

Olemme eläkkeellä ja ehkä voisimme sanoa olevamme jonkin verran vanhoja. Vääjäämättä tässä elämä hidastuu ja mahdollisuudet erilaisiin asioihin vähenevät. Olemme kuitenkin pitäneet vankasti kiinni siitä, että emme jumita kotona, vaan yritämme tehdä asioita myös ihan itseksemme. On ihan vääjäämätön tosiseikka, että kuolemme lähimmän neljänkymmenen vuoden sisällä ja mahdollisuudet siihen, että toinen jää yksin ovat olemassa. Voimme toki kuolla yhtä aikaakin - ajammehan autoa, seilaamme laivalla, lennämme lentokoneella. Teemme monia asioita yhdessä, mutta tämän hirveän pitkän tarinan opetuksena lienee se, että meidän pitäisi opetella myös elämään itseksemme, koska sekin voi olla edessä.