Minulla (meillä) on kuusi lastenlasta, joista kolme vanhinta on poikia. Vanhin on 22-vuotias alansa ammattimies ja vakituisessa työssä täällä Etelä-Suomessa ja on myös muuttanut pois äitinsä katon alta. Nuorin pojista on 18-vuotias ja käy lukion viimeistä luokkaa eli on abiturientti. Keskimmäinen on puolestaan 20-vuotias, tämän kevään ylioppilas ja tällä hetkellä armeijassa. Hän meni suorittamaan palvelustaan heinäkuun alussa ja viime torstaina oli sitten vala.

Vanhin on jo hoitanut tuon sotilasjutun alta. Hän oli kuljetuskomppaniassa ja ajoi siellä erityyppisiä suuria ajoneuvoja traktorista täysperävaunulliseen rekkaan saakka.

Torstainen vala oli hyvin merkittävä tapahtuma niin sotilaalle itselleen kuin paikalle saapuneille nuorten vanhemmille ja muille mukana olleille. Omasta armeijareissustani on kohta 50 vuotta eli enpä noita ihmeemmin enää muista, mutta toki jotain on jäänyt mieleen. Sotilasvalani tein Keuruulla, mutta aika on kullannut tai kuparoinut muiston. En nimittäin ole ollenkaan varma, missä me se vala tehtiin. Keuruulla kyllä, se on varmaa, mutta oliko se varuskunnan kentällä vai kirkossa. Olen lähes aina selittänyt tosissani, että teimme sen kirkossa, mutta emmehän me sinne olisi voineet mahtua. Pioneeri- ja viestikomppaniat yhtä aikaa. Kyllä sen täytyi olla varuskunnan kentällä.

Tyttärenpoikani vala tehtiin varuskunnan kentällä. Kuten armeijassa aina, porukat marssivat hyvässä järjestyksessä paikalle ja sitten tehtiin erinäköisiä komentosarjoja ja lopulta alokkaat seisoivat hyvissä riveissä ja jonoissa joukkueittain ja seremonia pääsi alkuun. Olisikohan puheineen, lauluineen ja järjestäytymisineen kestänyt noin 45 minuuttia - en ole varma.

Kun sotilasvala ja sitä ennen suoritettu juhlallinen vakuutus oli valmis, sotilaat siirtyivät pienen matkan päähän, jonka jälkeen he tekivät ohimarssin, jonka otti vastaan joku merkittävä sotilas - se asia ei minulle painunut päähän. Ryhdikkäästi nuoret naiset ja miehet tämänkin homman hoitivat. En tiedä, kuinka moni nainen oli tässä tilaisuudessa vannomassa valaa, mutta kyllä heitä siellä näkyi.

Kun tuoreet valantehneet sotilaat olivat marssinsa tehneet, heidät ohjattiin omaan kasarmirakennukseensa, missä he veivät aseet lukkojen taakse, jonka jälkeen paikalle saapuneet läheiset saivat käydä tutustumassa kasarmiin ja tupiin. Aika lailla saman oloista kuin minun nuoruudessani - mitäpä tuota formaattia liiemmälti muuntelemaan.

Koko reissumme huonoin juttu oli se, että emme saaneet ruokaa. Luvassa oli kyllä hernesoppaa, mutta jostain syystä jonot jymähtivät lähes paikoilleen ja vajaan puolen tunnin hikisen jonottamisen jälkeen luovutimme ja menimme hakemaan sämpylät sotilaskodista.

Kävimme vielä kalustoesittelyssä poikaa odotellessamme ja siinä se sitten oli. Saa nähdä, pääsenkö vielä näkemään kolmannen pojan valaa, mutta se on sitten asia erikseen.