Legacy tarkoittaa yksinkertaisesti perintöä. Tämä kirjoitukseni kertoo yhdysvaltalaisen muusikon, John Fogertyn  perinnöstä. Hän syntyi toukokuun lopulla 1945 eli täytti tuossa kolmisen kuukautta sitten 80 vuotta. Hänestä tuli erittäin kuuluisa rock-musiikin piireissä käytännössä kaikkialla maailmassa, kun hänen bändinsä Creedence Clearwater Revival sai mahtavan suosion Yhdysvalloissa. Yksinkertaiset, mieleenpainuvat biisit jäivät korvamadoiksi musiikkia kuuntelevien ihmisten mieliin. Sitä en osaa sanoa, johtuiko nopea nousu rockin kärkikahinoihin pääasiallisesti Fogertyn todella rajusta laulutavasta, mutta en usko, että mikään hempeä-ääninen Andy Williams tai vastaava olisi kyennyt mitenkään vakuuttamaan kuulijoita näillä biiseillä. Uskon vakaasti, että suuri merkitys oli ja on edelleen Fogertyn erittäin raastavalla laulutavalla, joka ei oman käsitykseni mukaan jätä ketään kylmäksi - joko lämpenee ihastuen tai lämpenee inhosta. Toki CCR:n biisit olivat ja ovat hyviä, mutta kuitenkin erittäin yksinkertaisia. Niihin voi  kyllästyäkin vallan helposti.

Fogertyn perintö on CCR-faneille silkkaa mannaa. John on nimittäin levyttänyt kaksikymmentä CCR-hittiä uudestaan säilyttäen niissä vanhojen 1960-luvun lopulla ja 1970-luvun alussa tehtyjen äänitysten ja sovitusten hengen kuta kuinkin yksi yhteen. Herää kysymys, miksi tällainen. Ihan ei John ole pelkästään halunnut elää nostalgiahengessä, vaan  kyseessä on jonkinlainen piste taistelulle, jota hän joutui käymään pitkään entisen CCR:n levytuottajan, Saul Zaentzin, kanssa. Häikäilemätön Zaentz oli onnistunut CCR:n kulta-aikoina haalimaan yhtyeen oikeudet bändin kappaleisiin. Todellinen kultakaivos. Tarina on pitkä ja tyly, mutta päättyi onneksi Fogertyn voittoon  hiljakkoin Zaentzin kuoleman jälkeen. Nyt John halusi tuoda nuo merkittävimmät laulunsa uudestaan ihmisten tietoisuuteen ja samalla karistaa niistä CCR-sidonnaisuuden, koska bändi hajosi aikoinaan melkoisiin riitoihin ja nyt tekemällä levytykset uudestaan, saa hän tietenkin dollarit omaan kirstuunsa. Sanoisin, että onhan se oikeutettua, koska ne biisit ovat hänen omiaan.

Tällä Legacy-levyllä ovat mukana Johnin kitaroinnin lisäksi soittohommissa kaksi hänen poikaansa, Shane ja Taylor sekä tukku muita merkittäviä muusikoita.

CCR:n tuotannon tunteva ei saa tästä perinnöstä irti mitään uutta. Nykyajan nostalgiahengessä kyse on samasta asiasta kuin vaikkapa vanhojen tv-sarjojen tai elokuvien uudelleen lämmittämisestä. Iso ero on tietenkin sillä, että eihän kukaan voisi uskoa Ryan O'Nealia ja Ali MacGrawia uuden Love Storyn pääosiin. Tosin O'Neal on kuollut ja MacGraw täytyy muutaman vuoden päästä 90, joten tarinan idea kahdesta nuoresta rakastavaisesta näillä näyttelijöillä olisi kovin absurdi. Tällä Legacy-levyllä John Fogerty laulaa edelleen ja se, miten hän laulaa on täysin uskomatonta. Ehkä studiotekniikkaa on jossain määrin tarvittu, mutta millään teknisellä tempulla ei saada vanhan ihmisen laulua kuulostamaan nuoren ääneltä. Mies laulaa kuin kuusikymmentäluvun lopulla sama moottorisaha äänessään. Olin kuuntelemassa Fogertyn keikkaa kuusi vuotta sitten ja se oli kyllä melkoista rautaa. Yhtään ei kuulosta herra heikentyneen tuonkaan keikan jälkeen.

Tuntuu tavallaan oudolta, että vanhoja pop-rock-genren biisejä lämmitetään uudestaan, koska nehän on levytetty aikanaan ja jotkut jopa moneen kertaan. Eihän nykyään ole mitään ongelmaa kuunnella käytännössä kaikkia maailman bändejä ja biisien esittäjiä, kun on nämä striimit. Näen tämän homman kuitenkin sellaisena, että musiikki elää, kun sitä käytetään tässä ja nyt. Kuinka paljon Bachin musiikkia esitetäänkään puhumattakaan Mozartista. Kevyt musiikki on tullut samaan tilanteeseen kuin entisaikojen suurten mestareiden teokset ja nyt 60-80-vuotiaat ihmiset haluavat kuunnella nuoruutensa musiikkia - levyiltä kyllä, mutta myös livenä.