Täytän ensi vuonna 70, jos olen elossa. Kyllä kai se on niin sanottava, joskaan minulla ei ole mitään tiedossa olevaa selkeää syytä sille, ettenkö vielä tallustaisi tämän Tellus-nimisen planeetan päällä. Sen verran on kuitenkin minua edeltäneessä sukupolvessa rasitetta, että ikäväkin juttu voi napsahtaa , joskin tiedossa olevat perimän kautta saadut uhkakuvat ovat hallinnassa. Sitten on tietenkin muistettava, että ainahan niitä onnettomuuksia ihmisille sattuu. Ei se, että on tietoinen ikävistä mahdollisuuksista ole mitään pessimismiä eikä uhkakuvakaan, vaan ihan selkeää realismia. 

Kun tässä joka päivä tuota ikää tulee vuorokauden verran lisää, on tähän mennessä saanut jo oppia ja tottua sellaiseen faktaan, että mitä enemmän eloa on takana, sitä vähemmän kykenee tekemään tuttuja, jokapäiväisiä asioita. Nivelrikko on kaikkialla maailmassa erittäin tavallinen ongelma jopa varsin nuoresta iästä alkaen. Olin hieman yli 50-vuotias, kun lääkäri tunnisti alkavaa rikkoa toisessa lonkassa, mutta se on pysynyt hyvin kuosissa. Juoksemisen jouduin lopettamaan kivun takia jo varmaan 15 vuotta sitten, mutta kaikkea muuta liikuntaa ja myös raskaimmat kotihommat (lumityöt ensisijaisesti) olen kyennyt tekemään. Muutama vuosi sitten aloin olla lievästi vaikeuksissa kävellessäni, mutta ei se ole lenkkeilyä estänyt vieläkään, mutta hidastanut ja lyhentänyt kävelyreissujen tekemistä.

Liikuntaa lukuun ottamatta nivelrikko eli artroosi ei  ole pahemmin haitannut  harrastuksiani, joista musiikki on merkityksellisin. Viime vuonna kuitenkin aloin huomata soitto-ongelmia niin kitaroiden kuin kosketinsoittimien kanssa. Pystyin soittamaan kuta kuinkin normaalisti, joskin ihan eniten näppäryyttä vaativat nopeat kuviot eivät enää sujuneet entiseen malliin. Olen soittanut AVK-nimisessä bilebändissä pääosin sähkökitaraa, mutta myös akustista. Koska olen taidoiltani vaatimaton tai korkeintaan varsin keskinkertainen kitaristi, jouduin aina uusien biisien kanssa tekemään ankarasti työtä pystyäkseni oppimaan kitaran suuria saloja. Viime kesän jälkeen meidät pyydettiin keikalle lokakuun alussa pidettyyn tilaisuuteen. Tapojeni mukaisesti treenasin paljon - parhaimpina päivinä useita tunteja, mikä sinänsä oli helppo juttu, koska eläkeukkona minulla on aikaa. Sormien ja ranteiden jäykkyys ja kipuilu haittasivat kuitenkin jossain määrin, vaikka pystyin kyllä soittamaan keikan ihan hyvin. Loppuvuoden aikana homma on käynyt entistä hankalammaksi, minkä huomaa etenkin sorminäppäryydessä. Soitan soinnut väärin, vaikka pää viestittääkin sormille, että soinnut otetaan edelleen, kuten ne on tähänkin asti otettu. Tämän lisäksi soiottaminen sattuu - ei toki paljon, mutta ei se kivaa ole. Pystyn soittamaan vähän aikaa - ehkä pari kolme biisiä, mutta sitten se käy hankalaksi.

Niinpä jouduin tekemään todella hankalan päätöksen. Ilmoitin bändille, että lopetan AVK.ssa soittamisen. Tavallaan minun oli tarkoitus muutenkin siirtyä soittamaan koskettimia, mutta ihan samalla tavalla sormien ja ranteiden jäykkyys hankaloittaa niidenkin soittamista. Kykenen ihan hyvin takomaan pianoa vähän aikaa, mutta sitten on pakko pitää taukoa tai yksinkertaistaa hommaa. Pianoa kuitenkin lyödään ihan eri voimalla kuin kitaraa ja rankan soittosession jälkeen ei tunnu hyvältä. 

Niinpä tässä on hiljalleen pakko antaa periksi ikävillekin faktoille. Soitan kyllä edelleen, niin pianoa kuin kitaraa, mutta sen verran, mitä hyvin pystyn. Sitäpaitsi laulaminenhan on ollut minulle se ykkösjuttu ja se sujuu edelleen erinomaisen hyvin tuolla kuoron riveissä. Koskaan ei tietenkään pitäisi sanoa "ei koskaan enää", sillä ihmeellisiä asioita tapahtuu. Siksi en sano, etteikö minusta voisi ottaa tuollaista kuvaa, kuten tämän tarinan lopussa on. Voihan olla, että jossain vielä käyn vinkaisemassa yhden pienen keikan, mutta puolentoista tunnin setti on kyllä mennyttä elämää.