Vanhoja tarinoita lukiessani kohtaan usein käsitteen kotikirkko. Ehkä nykypäivän kiireisessä elämässä harvoilla on sellaista käsitettä edes sanavarastossa saati sitten käytännön elämässä, mutta kyllä se vanhaan aikaan oli hyvinkin tavallista. Ihmiset eivät muuttaneet lapsuutensa kotikunnasta ihan niin paljon kuin nykyään ja he tottuivat etenkin pienemmillä paikkakunnilla siihen, että se pyhäkkö oli ihan silmissä joka päivä. Olen usein törmännyt siihen, että kotikirkoksi julistettiin rippikirkko, sitten se, missä vihittiin ja sitten läheisten siunaaminen. Juuri se kirkko, missä monet elämän suuret asiat tapahtuivat.

Minun ikäiset kyllä vielä puhuvat kotikirkosta. Niinpä minä jäin miettimään, mikä se minun paikkani on. Vapautan lukijan turhasta jännityksestä ja kerron, että kyllä se on tämä tässä kilometrin päässä sijaitseva Vihdin kirkko, missä olen käynyt jo neljänkymmenen vuoden ajan. Vaihtoehtoja olisi tosin ollut kaksi, mutta niiden ajallinen osuus oli lyhyt ja sattui täysin toisenlaiseen elämäntilanteeseen.

Minä synnyin Kivijärvellä, pohjoisessa Keski-Suomessa ja asuin siellä puolitoista vuotta. Siispä minulla ei ole minkäänlaista mielikuvaa, kuinka paljon kävin kirkossa. Isänihän oli seurakunnan kanttori, joten on hyvinkin mahdollista, että kävimme siellä, mutta sitä ei pysty enää tarkistamaan. Muutimme syksyllä 1958 Pohjois-Savoon Vesannolle, jonka kirkosta tuli hyvinkin merkittävä paikka. Vaikka olin vasta seitsenvuotias isän kuollessa, olin oppinut, ja muistan sen myös mainiosti, että kuljin paljon kirkossa isän mukana ja istuin jopa hänen vieressään, kun hän soitti urkuja. Olen tykännyt urkumusiikista oikeastaan koko ikäni, etenkin Bachista ja siitä pieni tarina, johon isäni liittyy vahvasti.

Meillä oli Vesannolla ystäväperhe, jossa molemmat aikuiset olivat opettajina pienellä kylällä kirkonkylän ulkopuolella. Ajan tapaan kuului, että koulun työntekijöillä oli asunto koulun yhteydessä ja siellä me silloin tällöin kävimme. Joskus 1960-luvun alussa tuo perhe oli hankkinut kunnollisen levysoittimen ja perheen isä sitten esitteli sitä isälleni laittamalla soimaan ehkä maailman kuuluisimman urkuteoksen - Johann Sebastian Bachin d-molli Toccatan. Kului sitten jonkin verran aikaa ja eräänä lauantai-iltana ilmeisesti aika myöhään isäni soitti tälle Maunolle, että tulepas nyt heti kirkkoon. En tiedä, oliko vastusteliko Mauno myöhäistä pyyntöä, mutta kyllä hän joka tapauksessa tuli. Kirkossa isä istutti Maunon siihen penkkiin, kiipesi urkuparvelle ja varmaan sanoi jotain, että hänellä on parempi soitin siellä ylhäällä kuin Maunolla hänen kotonaan. Sitten isä soitti d-molli Toccatan, jonka hän vasiten oli ystäväänsä ajatellen treenannut.

Isä kuoli talvella 1965 ja eihän se kirkko enää miltään tuntunut, kun isää ei ollut siellä. Aika pian isän kuoltua, minulle sitten selvisi, että muutamme takaisin syntymäkuntaamme ja näin kävi kesän alussa 1966.

**********

Kivijärvelle muuton jälkeen ei kirkossa käynnistä tullut mitenkään perheemme tapa. Äiti kävi kyllä, koska hän lauloi kirkkokuorossa ja kai muutenkin, mutta minulla taisi olla lukeminen ja pihojen touhut tärkeämmässä osassa elämää. En käynyt edes perinteisimmässä tilaisuudessa eli joulukirkossa, koska joulun juhliminen oli niin rankkaa, että minua aina vaan nukutti tolkuttomasti jouluaamuna. Vesannolla kävimme pyhäkoulussa, mutta en edes tiedä, oliko Kivijärvellä sellaista. Muistaakseni samassa talossa asuneet serkkupojat eivät käyneet, joten kai siinä tuli heistäkin mallia otetuksi.

Teinivuosina ei tullut kirkossa käydyksi varmaan ollenkaan, joten siihen Kivijärven kirkkoon ei muodostunut oikein minkäänlaista sidettä. Jos seurakunnalla olisi ollut joitain harrastustarjoiluja, kuten lapsi- tai nuorisokuoro, olisin ehkä innostunut asiasta, mutta eipä ollut. Rippikoulun kävin toki, kuten ajan tapa vaati, mutta siitä jäi erittäin huonot muistot ja eipä sitten kiinnostusta kirkkokäynteihin liiemmin ollut. Konfirmaatio ja rippijuhla joka tapauksessa juhannuksena 1972. Lukioikäisenä ja myöhemminkin tosin toimin sen verran kanttorin sijaisena, että tulipahan käydyksi.

*************

Päästyäni ylioppilaaksi ja käytyäni armeijan, aloitin opinnot Jyväskylän yliopistossa. Niihin aikoihin kiinnostuin kirkkomusiikista - uruista ja kuorolaulusta. Aloin käydä epäsäännöllisesti urkutunneilla ja lauloin Jyväskylän Studiokuorossa, jonka johtaja oli Jyväskylän kaupunkiseurakunnan kanttori ja joka sitten usein vei meitä esiintymään Jyväskylä kaupunginkirkkoon. Siinä keskustan kirkkopuiston upeassa punatiilisessä kirkossa menimme sitten naimisiin pian  45 vuotta sitten - helmikuussa 1981. Kirkko oli siis tosi tuttu ja kävinhän minä siellä vapaa-aikanani soittamassa, kun olin saanut avaimen Studiokuoron johtajalta. Melkoisen jykevä soittopeli.

************

Muutimme Vihtiin kesällä 1982. Olen siitä alkaen ollut jatkuvasti jotenkin aktiivisesti Vihdin seurakunnan hommissa - kanttorin sijaisena, kantaattikuorossa, produktiokuorossa, kamarikuorossa, seurakunnan orkesterissa, oman lauluyhtyeeni kanssa, johtamani viihdekuoron puikoissa ja laulusolistina ja erinäisissä tehtävissä esim. pianistina. Kaikki lapseni ja jo puolet lastenlapsista ovat päässeet ripille siellä ja neljäs sitten ensi kesänä. Viime syksynä noustessani jälleen kerran kuorokorokkeelle, totesin hyvin nostalgisesti, että tämä on minulle tosi tutuksi ja merkitykselliseksi tullut paikka. Minun kotikirkkoni.