Otsikkoni on sillä tavalla merkittävä, että jostain tärkeästä asiasta on kulunut juuri niin kauan. Mikä se merkittävä tapaus nyt sitten on? Se liittyy pyhäinpäivään ja siihen, kun ensimmäisen kerran lauloin Gabriel Faurén Requiemissa.

Muutimme tänne heinäkuun viimeisenä päivänä vuonna 1982. Siitä muutaman viikon kuluttua silloinen kanttorimme Martti Kilpeläinen kysyi, olisinko mahdollisesti innostunut Kantaattikuorosta. Hän kertoi tulevasta ohjelmistosta, antoi Faurén nuottikirjan ja sanoi tähtäimen olevan ensi alkuun marraskuun alussa. Silloiselle kantaattikuorolle koko teos olisi ollut liian vaikea, mutta siihen marraskuun iltaan saimme mahtumaan suurimman osan siitä. Orkesterikin oli siinä kohtaa melko vaatimaton, mutta kaikesta huolimatta voidaan sanoa, että siitä se teos lähti.

Esitimme mainitun Faurén, nyt kokonaisuudessaan, viime viikonloppuna ja pysähdyin sitten ajattelemaan tuota kaukaista hetkeä, kun tutustuin ja aloin harjoitella ja sittemmin laulaa minulle aiemmin täysin tuntematonta Requiemia. Lauantai-illan konserttia odotellessani, juttelin kokeneimpien kuorolaisten kanssa ja totesimme siinä sitten, että minä olen nyt ainoa tällä hetkellä Kamarikuorossamme laulavista, jotka olivat silloin ensimmäisessä Faurén esityksessä. En ole läheskään vanhin, mutta satuinpa olemaan paikalla jo silloin. 

Maailman musiikkihistoria tietää sävelletyn yli 2000 tähän katoliseen liturgiseen tekstiin sävellettyä teosta. En tietenkään tunne niitä kaikkia ja näin yhtäkkiä oikein päätäni ravistellen muistan olleeni laulamassa Faurén lisäksi Mozartin ja Verdin versioita. Mozartin messu on hyvin hänen sävelkieleensä mahtuva klassisen aikakauden teos. Verdin muhkea ja pitkä tykitys on puolestaan melkein oopperamainen vaikeine solistiosineen. Mozart oli todella paljon noita kahta muuta vanhempi ja tuo eri aikakausi ja hänen tapansa säveltää eroavat selkeästi Faurésta ja Verdistä.

Mozartin ja Verdin messut tarvitsevat melko suurta kuoroa ja orkesteria, jotta kaikki vivahteet saadaan henkevästi esiin. Heillä molemmilla on mukana Dies irae-osa (suomeksi Vihan päivä), kun Fauré ei sitä varsinaisesta säveltänyt. Mozartin ja etenkin Verdin  sävelkuva on laaja ja tarvitsee ilmaisullisia dynaamisia vaihteluita. On hetkiä, kun pitää laulaa ja soittaa hiljaa ja kauniisti. Välillä patarummut ja torvet räikäävät jousien soittaessa nopeita kuvioita ja kuoron vielä laulaessa niin kovaa kuin mahdollista. Fauré tyytyi paljon hiljaisempaan sävelkuvaan, josta selviää noihin kahteen muuhun verrattuna hieman pienemmällä kokoonpanolla,  joskin hänenkin teoksessaan on monin paikoin  voimaa.

Faurén Sielunmessu on pieni ja herkkä sisältäen äärimmäisen kauniita osia, joissa kuoro laulaa epätavallisen paljon yksiäänisesti tai joku stemma yksinään. Tulkitsen niin, että Fauré meni enemmän teksti edellä kuin suurta sovituksellista ilotulitusta ajatellen. Hänen teoksensa viimeinen osa, In Paradisum, on hiljainen ja seesteinen ja tavattoman kaunis, jonka aikana kuulija voi syventyä omaan hiljaiseen rauhaan.